Henkilökuva

Olen Suvi-Päivi Koski (os. Tikkanen). Synnyin Tuusulassa vuonna 1953. Minut kastettiin kristilliseen uskoon aivan elämäni alkuvaiheessa – niinkuin valtaosa meistä suomalaisista. Olin vanhempieni esikoinen ja tietääkseni minut kastoi rovasti Juho Karhu. Kastejuhlaa vietettiin kotona:

kaste
Kastekuva

Lapsuuteni ja nuoruuteni vietin Vantaalla. Olen kiitollinen siitä, että vanhemmat veivät minut jo pienenä kirkkoon ja pyhäkouluun. Heille se oli luontevaa. He molemmat toimivat kirkossa myös monenlaisissa luottamustehtävissä. Meillä kotona laulettiin ja soitettiin paljon – koko sisarusparvikin oli siinä mukana. Äiti opetti meidät laulamaan äänissä ja keikkailimme eri puolilla Suomea (Tikkasen perheyhtye).

Tuusulaan alunperin kuulunut Korson alue oli vuonna 1955 seurakunnallisesti liitetty Helsingin Pitäjään. Tuota erityisesti rautatien molemmille puolille syntynyttä asutusta on luonnehdittu silloisen Suomen suurimmaksi omakotitaloalueeksi. Sen upouuden kirkon eli Korson kirkon jännittävän vihkimisen 1962 muistan sattuneista syistä varsin hyvin:

kekkonen

Ojentamassa kukkia rouva Sylvi Kekkoselle Korson kirkon
vihkiäisissä 1962. Taustalla presidentti Urho Kekkonen.

Seurakunta alueelle perustettiin vasta 1966. Jo varhaisnuoruudessa minut kutsuttiin siihen kantamaan vastuuta – pyhäkoulunopettajana ja kerhonpitäjänä. Rippikoulun jälkeinen murros sai minut kyseenalaistamaan koko kristillisen uskon. Ateismi tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Olin jo päättänyt erota kirkosta, kun yllättävien tapahtumien kautta löysin tien takaisin uskoon. Siirtyessäni nuorten toimintaan minut pyydettiin johtamaan nuorten raamattupiiriä, musiikkiryhmää ja erilaisten tapahtumia. Meitä nuoria oli kolmisenkymmentä. Meille oli luonnollista osallistua myös jumalanpalveluksiin – olimmehan osa seurakuntaa. Kansainvälisyys oli luonnollinen osa elämää: Gospelbändi Pax Tecumin kanssa keikkailimme paitsi ympäri Suomea, aina Hollannissa ja Belgiassa asti. Bändille syntyi myös joukko varhaisia laulujani.

18-vuotiaana minut valittiin seurakuntaneuvostoon. Siellä edustin kokonaiskirkollisestikin jäsenistön nuorinta sukupolvea. Mutta jo kauan ennen sitä olin saanut kutsun pappisvirkaan. Tie johti teologiseen tiedekuntaan, vaikkei prosessi pappisviran avaamisesta naisille ollut vielä läheskään loppuun käyty. Kiinnostusta teologiaan oli vahvistanut myös lukion uskonnonopettaja. Hänen tapansa opettaa sai ajattelemaan. Hän piti tärkeänä myös sitä, että opimme keskustelemaan ja ymmärtämään toistemme erilaisia käsityksiä. Häneltä sain ylioppilaslahjaksi kreikankielisen Uuden testamentin, jota käytän edelleen.

Opiskelu ja avioliitto veivät sitten Helsinkiin. Puoliso, silloinen teologian ylioppilas Ilkka Koski, oli myös muusikko. Nykyisin hän työskentelee radiotoimittajana Kirkkohallituksessa. Opiskelun lomassa toimin pianonsoiton tuntiopettajana mm. Vantaan Musiikkiopistossa. Opiskelin myös Sibelius-Akatemiassa. Vaikka teologia voitti, on musiikista aina ollut suurta iloa seurakuntatyössä (ks. Messut). Opintojen ollessa loppuvaiheessa siirryin AV-sihteeriksi Karas-Sana OY:hyn. Vastuullani olivat mm. laajan musiikki- ja puhekasettituotannon teologisen sisällön seuranta ja tekijänoikeuskysymykset. Jälkimmäinen edellytti jatkuvaa yhteydenpitoa Tanskaan. Ensimmäinen lapsemme syntyi Helsingissä.

Työn myötä muutimme Tampereelle (Hervantaan). Seurakunta oli juuri perustettu. Kaikki oli aloitettava alusta. Kirkkokin – Reima ja Raili Pietilän suunnittelema – oli upouusi. Vuodet Hervannassa olivat suurenmoisten haasteitten aikaa: väestön keski-ikä oli noin 18 vuotta: syntyvyys oli siellä jossain vaiheessa Suomen toiseksi korkein. Varsinkin perhetyö vaatikin aivan uudenlaisia otteita. Silloin syntyivät mm. Vaunujengit. Niitä jatketaan Hervannassa edelleen.

orebro
Örebron linna

Tampereelta tie vei nyt jo kaksilapsisen perheemme työhön ulkosuomalaisten pariin Keski-Ruotsiin (Örebro). Siirtolaistyö on toimintaa seurakuntatyön ja lähetystyön välimaastossa. Työalueena oli Örebron rovastikunta ja työpiste oli Mikaels församling. Asuimme kuuluisan, 1600-luvulla eläneen runoilija Lars Wivalliuksen entisillä kotitantereilla. Ruotsissa on vain yksi suomenkielinen seurakunta (Tukholma): mekin olimme em. Mikaelin ruotsalaisen seurakunnan työntekijöitä. Opimme toisiltamme: teimme heidän kanssaan antoisaa yhteistyötä ja tutustuin Ruotsin kirkkoon – olinpa ruotsinkieliselläkin puolella välillä töissä. Sitten pappisvirka avautui Suomessakin naisille. Sitä olin halunnut odottaa, vaikka Ruotsin kirkko olisi toivonut minua sinne virkaan.

Saatuani pappisvihkimyksen Tampereella palasin Örebrohon – nyt papin virkaan. Näin minusta tuli ensimmäinen Suomen kirkon ulkosuomalaistyöhön lähettämä pappisnainen. Johdin koko rovastikunnan suomenkielistä työtä. Mutta kun ensimmäisen kerran toimitin avioliittoon vihkimisen, se tapahtui ruotsiksi. Työ oli monipuolista ja joitakin toimintamuodoista, joita Örebrohon toimme, jatketaan siellä edelleen (lähetysmyyjäiset, yksineläjien joulujuhla, Örebron Suvilaulajat –kuoro).

Tammisaaren kirkko
Tammisaaren kirkko

ETELÄ-SUOMEN SAARIA JA RANNIKKOA

Palattuamme Suomeen työskentelin lähes 11 vuotta Tammisaaren (Ekenäs) kaksikielisessä seurakunnassa – suomenkielisten pappina (kappalaisena). Johdin siis jälleen koko suomenkielistä työtä. Kuitenkin toimin säännöllisesti myös ruotsinkielisellä puolella ja yhteisenä työkielenä säilyi ruotsi. Siellä syntyi nykyään Kynttilämessun nimellä tunnettu Tammisaarimessu – yhdistämään eri puolilla suurta aluetta asuvia suomenkielisiä. Suvimessuakin kokeilimme Tammisaaressa, vaikka se syntyikin tilaustyönä Espooseen. 1996 väittelin tohtoriksi Helsingin yliopistossa. Sain kutsun kirkkomme käsikirjakomitean jäseneksi. Työ kesti vajaat neljä vuotta. Se avasi uutta näkökulmaa ja syvyyttä jumalanpalveluksiin ja kirkollisiin toimituksiin.

Oli aika palata takaisin Helsinkiin, josta olin lähtenytkin. Vuodesta 2001 lähtien olen asunut Lauttasaaressa ja työskennellyt Helsingissä – aluksi Kulosaaressa, jolloin suoritin tohtorin tutkintoon liittyvät jatko-opinnot päätökseen 2003. Sitten työskentelin samanaikaisesti myös Hakavuoressa. Lapset olivat jo aikuistuneet, kun lopulta siirryin kaupungin keskustaan, Helsingin tuomiokirkkoseurakuntaan. Siellä vastasin aluksi erityisesti työstä Suomenlinnan kirkkopiirissä (nykyinen Suomenlinnan alue, 2004-2007). Tulin osaksi varsin laajaa työyhteisöä. Varsinkin Johanneksen alueella tein myös töitä. Tuomiokirkkoseurakunta on yhdistetty entisistä neljästä keskustan seurakunnista. Vuoden 2005 alussa siellä suoritettiin mittava hallinnonuudistus. Keväällä 2005 minut promovoitiin teologian tohtoriksi Helsingin yliopistossa.

Tohtorinhatun saaminen
Tohtorinhatun saaminen

Suomenlinnan alue sisältää omat suuret haasteensa saarella asuvista noin 900 hengestä niihin eri maista kotoisin oleviin turisteihin (yli 600 000 vuosittain), jotka siellä vierailevat. Jälleen olen siis varsin muuttuvassa ja haastavassa työssä, keskellä suurta hallinnollista murrosta, uusia mahdollisuuksia ja ihmisiä.

Suomenlinnan kirkossa viettämässä jälleen kerran Suvimessua
Suomenlinnan kirkossa viettämässä jälleen kerran Suvimessua

Minut valittiin v 2007 Helsingin tuomiokirkon kappalaiseksi. Nyt työskentelen tuossa ssuuressa kirkossa, jossa hektisyys on jokapäiväistä: Vastaan toiminnasta, johon vuosittain osallistuu noin 500 000 henkilöä. Se on Suomen oloissa täysin poikkeuksellista.

Helsingin Tuomiokirkko
Helsingin Tuomiokirkko (nykyinen työpaikkani)

Osa heistä tulee lukuisiin messuihimme, konsertteihimme ja muihin tapahtumiin, osa on turisteja kaukaa maailmalta. Uuden turistityön projektin myötä pyrimme siihen, että matkailijatkin tuntisivat olevansa entistä tervetulleempia Tuomiokirkkoon. Olen turistityön ohjausryhmän puheenjohtaja.

Tässä olen siunaamassa erään saksalaisen nuorenparin avioliittoa Helsingin tuomiokirkossa.
Tässä olen siunaamassa erään saksalaisen
nuorenparin avioliittoa Helsingin tuomiokirkossa.